ONNENPOIKA

Joskus muinaishistoriassa Hämeenlinnan poikalyseon rokista innostuneita oppilaita kutsuttiin usein lempibändiensä nimellä. Mäntylän Matti oli Fleetwood Mac -mies, Olli S. Ten Years After -mies, Teemu Humble Pie -mies ja oli niitä muitakin. Meitä 15- vuotiaita CCR-miehiä oli useampia. Creedence Clearwater Revival on pysynyt noista 70-luvun alun vuosista koko ajan meikän mukana, varsinkin silloin kun nihilistisinä punk-aikoina löytyi muita kohtalotovereita: niinko Kari Peitsamo ja Juha Torvinen. Vuonna 1996 julkaisin omalla levymerkillä CCR/Fogerty-tribuutin Wrote A Song For Everyone (jolla varsinkin Jolly Jumpers loisti). John C. Fogertyn rikkonaista soolouraa seurasin tarkasti ja jatkuvan ihmetyksen vallassa. Kuinka viisi klassikkolevyä puolessatoista vuodessa tehnyt guru tekee keskinkertaisia soololevyjä suurin piirtein yhden per vuosikymmen?

Hienosti kuvitettu yli 400-sivuinen Fortunate Son - My Life, My Music eli Suomessa Onnenpoika (Otava, 2016) selittää tarkasti miksi niin vähän ja osaksi miksi niin keskertaista. Kirja ei ole voinut olla klassikkoteos millään kielellä, mutta todellisen karhunpalveluksen sille tekee ällistyttävän surkea käännös. Se kilpailee kaikkien aikojen huonoimmasta suomennoksesta. Alunperin Fogerty kertoi rönssyillen tarinansa haamukirjoittajalle, joka laittoi laiskasti kuulemansa kirjaan suurin piirtein sellaisenaan. Puhekieli ei kirjamuodossa toimi, ellei kertoja ole joku Remun tapainen verbaalivirtuoosi. Vähintään tekstiä oli pitänyt ankarasti editoida: suoristaa aikajanaa, poistaa toistoja, tarkistaa faktat, jne.

Suomennosta lukiessa tuli mieleen, että kääntäjä on lyönyt kaverinsa kanssa vetoa, että pystyy tekemään kirjan viikonlopussa ilman sanakirjan tai Googlen apua. Käännös on kuin demo lopullisesta työstä, tehty sanasta sanaan englannista suomeksi, logiikasta ja suomenkielestä sen kummemmin välittämättä. Toivottavasti suomentaja edes voitti vetonsa.

Ihan varmaksi ei voi sanoa ovatko pöllöimmät virheet amerikkalaista vai suomalaista alkuperää: kuka puhuu instrobändi Venturesin lauluharmonioista, kenen mukaan eversti Parker nappasi Elviksen soolouralle nelihenkisestä bändistä ja saako musiikista nimenomaan hyviä vibroja.

John Fogertyn pakkomielteistä, arkisesta kerronnasta ja kököstä käännöksestä huolimatta selväksi tulee, että Fogerty on 100-prosenttisesti musiikkimies. Hän ei epäröi jaaritella innostuneen yksityiskohtaisesti 50-luvun R&B-singlejen B-puolista, kitaroiden eroista ja styrkkareiden soundeista. Musiikki on Fogertylle maailman tärkein asia, on ollut pienestä pitäen ja suureksi saakka.

Onnenpojasta selviää myös kuinka kamalia sopimuksia mies on aikoinaan allekirjoittanut, kuinka hänen rahoillaan on pelattu julmasti kasinorulettia, kuinka paljon hänelle on valehdeltu ja kuinka ystävätkin ovat ahkerasti selkään puukottaneet. Stu Cookia enemmän pitkävihainen Fogerty inhoaa vain entistä manageriaan, sittemmin elokuvatuottajana mainetta ja mammonaa kerännyt Saul Zaentzia. Ja perustellusti. Kirja kertoo tietenkin vain John Fogertyn näkemyksen tapahtuneista, mutta vaikka puolet juonitteluista olisi väärinkäsityksiä tai erhetulkintoja, niin John C. on ryövätty moneen kertaan ja erittäin perusteellisesti. Sekä taloudellisesti että henkisesti.

Tuntuu siltä, että jossakin vaiheessa Fogerty on ulkoistanut vaimolleen oman elämänsä analysoinnin, mutta onkohan 24.9.1986 kuvaan astunut rouva Julie varmasti oikea henkilö selittämään mitä 1970 todella tapahtui ja miltä siipastaan silloin oikeasti tuntui?

John Fogerty olisi ansainnut paremman kirjan. Mutta pääasia, että vanhalla sankarilla menee edes kotona nykyisin hyvin. Eikä ole mahdoton ajatus, että jäbä vielä julkaisi loistavankin biisin tai pari.